Syksyä... 6/10- 13

Yön aikana oli kulkenut jonkinlainen sadealue pääkaupunkiseudun yli, mutta olin nukkunut niin sikeästi etten ollut herännyt ropinaan. Anneli vei aamulenkille molemmat hitaammat koirat ja minä kiersin eri reittiä "Ronski Ronjan" kanssa. Aamiainen koostui lähinnä kahvista ja paistetuista munista leivän päällä, mutta merkittävän osan sai myös lakka- eli suomuurainkaakku, jonka Anneli osti läheiseltä ammattikoululta puoleen hintaan perjantai-illalla. Hakkaa maullaan monin verroin kaikennäköiset muut täytekakut. Ehkä haittapuolena vain hampaissa paukkuvat lakan siemenet.
Tytär on tällä hetkellä Hanoissa ja olen hieman huolestuneena seurannut erinimisten taifuunien etenemistä Kiinanmereltä rannikolle, mutta eivät onneksi yllä niin etelään kuin mitä Hanoi on. Lähtenevät kohta junalla etelämmäksi Hueen, jonka historialliset muistomerkit kärsivät kovasti sodasta, eikä varmaan Parfyymijokikaan ole enää nimensä veroinen. Mikäli itse joskus mielenhäiriössä menisin Vietnamin pohjoisosiin, niin haluaisin käydä Laosin rajan lähellä Dien Bien Phun laaksossa. Kun 40-luvun lopulla kävelin Käpylän kansakouluun, niin matkan varrella Koskelantiellä oli Helsingin Sanomien konttori, jonka ikkunan eteen pysähdyin myöhästymisen uhallakin katselemaan mustavalkoisia uutiskuvia Indokiinan tapahtumista ja Ranskan siirtomaavallan murenemista. Näin syksyllä on mukava muistella elämänkin kevättä ja tuntuu kummalliselta ajatella, että olisi kykenevä niin taloudellisesti kuin fyysisestikin toteuttamaan lapsuuden unelmia, jotka kuitenkin ovat saavuttamattomissa ja mennyttä maailmaa.

Hanamipäivä

Shit!
Lauantaipäivän alku oli perseestä. En paremmin sano. Mökille tultuamme totesimme, että yksi ikkunoista oli rikottu. Tietysti se, jonka suojana ei talven jäljiltä ollut kirkasta polykarbonaattilevyä. Yhtään ei lohduttanut se, että naapurin, entisen Helsingin piispankin mökistä oli rikottu ruutu ja viety siinä ollut pasuunaa soittavaa enkeliä esittävä lasimaalaus. (Löysin sen myöhemmin päivällä hiekkaan piilotettuna, likaisena, mutta ehjänä. Meikäläinen kirkosta eronnut pakana saa varmaankin syntejä anteeksi palauttaessaan sen henkilökohtaisesti.) Ei auttanut muu kuin polkaista lähimmälle poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Ihmettelin itsekseni rauhallista asennettani tapahtuneeseen.
Pääosa päivästä kului mukulaleinikkien repimiseen maasta, kompostin tyhjennystä ja sen sisällön levittämistä, vanhojen vadelmanvarsien katkomista ja niiden hakettamista uuteen kompostiin, männynkuorikatteen levittämistä poluille, sepelkyyhkyjen hätistelyä syrjemmälle (ne kun ovat kesyyntyneet niin, etteivät lyhyine jalkoineen kerkiä kanojen tavoin pois tieltä, - tsoukki, tsoukki...) ja kaikkea tuota puutarhan hoitoon kuluvaa niin olennaista raatamista, että se välillä saa minut toivomaan jo loppusyksyä, jolloin pääsisi hengähtämään. (En tietysti sano sitä ääneen.)

Huomaan nyt aurinkoisena sunnuntaiaamuna, miten järkevää oli viettää eilinenkin päivä ilman jääkiekon tai Euroviisujen seuraamista. Jaksan ihmetellä sitä joka vuotista meuhkaamista Suomen menestyksestä kummassakin lajissa, joista ihmiset käyvät kuumina ja seurauksena on kuitenkin myöhäisiltainen masennus.
Tänään olisi ohjelmassa jälleen puutarhanhoitoa, mutta myös kirsikankukka-aiheista Hanami- juhlaa tai City- marketin parkkipaikalla vietettäviä Maalaismarkkinoita. Päiväksi on luvattu ukkossävytteisiä sadekuuroja, joista eilen illalla saimme mietoa esimakua, joten päiväni tullee olemaan aiempien kaltainen, jollen sitten käy markkinoilla katsastamassa ritsaa, jolla saisi pidettyä varikset ja harakat poissa mökiltä.

Illan kruunasi Luchino Viscontin elokuva "Ludvig II" Richard Wagnerin ajalta kauniilla Italian kielellä ja reippaalla Romy Schneiderilla ryyditettynä.

Riippusilta

Deep in the rainforests of the Indian state of Meghalaya, bridges are not built, they’re grown. For more than 500 years locals have guided roots and vines from the native Ficus Elastica (rubber tree) across rivers, using hollowed out trees to create root guidance systems. When the roots and vines reach the opposite bank they are allowed to take root. Some of the bridges are over 100 feet long and can support the weight of 50 people.

Dimanche matin

Mikään ei tunnu herättävän paremmin sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan kuin reipas kävelylenkki räntäsateessa samalla kun toivoo, että toinenkin mukanaolevista koirista
päättäisi tyhjentää suolensa, eikä ainoastaan olisi kiinnostunut reviirinsä merkkaamisesta, jotta pääsisimme takaisin kotiin.
Säästä viis. Anneli läksi aamuvuoroon ja kun koirat ruokansa syötyään tuupertuvat nukkumaan matolle tai sohvalle, niin minä pääsen nauttimaan perehtymisestä mainitsemaani kirjaan. Heti ensimmäiseksi osuu silmään säe Baudelairen runosta "Le Voyage".

Mais les vrais voyageurs sont ceux-la seuls qui partent
Pour partir, coeurs legers semblables aux ballons,
De leur fatalite, jamais ils ne s`ecartent
Et, sans savoir pourquoi, disent toujours: "Allons".

Koetin löytää suomennosta netistä, mutta tuloksetta, täytyy odottaa aamuun kunnes paikallinen kirjasto avautuu ja etsiä sieltä Pahan kukat. Englanniksi teksti on kyllä uskollinen alkuperälle, mutta miten kankealta se kuulostaakaan...

But the true travellers are they who depart
For departings sake; with hearts light as balloons.
They never swerve from their destinies
Saying continuously, without knowing why: "Let us go on".

Mutta tosi matkaajat lähtevät vain lähdön vuoksi.
Mieli keveänä kuin höyhen, kohtalolleen uskollisina,
Jatkuvasti toistaen ja tuskin tietämättä miksi: "Matkaan".

Näin se mieleni lähtee harhailemaan kun sille antaa tilaisuuden.
Sunnuntaita kaikille!

La Ville au Bois Dormant

Seuraava työn (lukemisen) kohteena oleva matkakirja, johon syventymistä odotan innolla. Tämäkin on matkakuvaus vuodelta 1908 ja tapahtuu yrityksenä päästä Saigonista Angkoriin. Bois Dormant, Nukkuva metsä on gallialaisten synonyymi Prinsessa Ruususelle, joten kyseessä on Prinsessa Ruususen kaupunki.

Cafe Pierre Loti

Ulkona oli tänä aamuna todella masentavan tuntuinen sää. Vettä piiskasi aamusta alkaen idän puoleisiin ikkunoihimme, joten itselle ja hoitokoirille oli puettava sadetakit päälle. Lumi on väriltään kellertävän harmaata ja likaista. Eipä ihme, että kun eilisen päivän tunnelmoin Lotin pyhiinvaellusmatkan kertomuksen vallassa trooppisissa maisemissa, niin tämä todellisuus painaa päälle realistisuudessaan. Muistan kuulleeni tuon Ranskan akatemian jäsenen nimen ensi kerran vuonna 1965 kun olin itsekseni kahden viikon seuramatkalla Ateenassa ja Istanbulissa. Meitä ei ollut tuollaisella "tylsällä" kulttuuripitoisella matkalla kuin alle kymmenen henkeä. Siihen aikaan väki vaelsi Sotsiin, Mallorkalle tai Kanarian saarille. Kanssani samaan huoneeseen oli majoitettu keski-ikäinen herrasmies, jonka nimi ei ole jäänyt mieleeni, mutta josta huomattavasti nuorempana halusin pysyä erossa ja vaellella omin päin, sillä hänen habituksensa oli mielestäni liian kömpelö omiin pyrkimyksiini verrattuna. Kuitenkin Istanbulissa ollessamme hän pyysi minut mukaansa käymään Pierre Lotin kahvilassa, joka sijaitsi korkeahkolla rinteellä ja josta avautui hieno näkymä Kultaisen Sarven lahdelle. En ollut ikinä kuullut tuosta nimestä, mutta kunnioitukseni seuralaistani kohtaan koheni kun hän tiesi kertoi tuosta eksentrisestä kirjailijasta. Paikka oli varmasti tuttu myös Mika Waltarille hänen imiessään vaikutteita historiallisiin romaaneihinsa.

Un pelerin d`Angkor

Luin tänään Pierre Lotin ihanan pienen kirjan hänen pyhiinvaelluksestaan Angkoriin marraskuussa 1901. Mikä hurmaava matkakertomus Ranskan Indokiinan Saigonista tuon ajan kulkuvälineillä Siamille kuuluvaan Siem Reapiin ja sademetsän peittämille raunioille.

Kheopsin huipulta

Periaatteella: "Jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen ilo." liitän tähän linkin löytämäni kuvaajan sivustosta, johon sattumalta törmäsin. Keopsin pyramiidin sisälle kontanneena minua on kiinnostanut myös sen huippu, josta joskus muistan Playboysta lukeneeni Roald Dahlin novellin aiheesta, joka tietysti sopi tuolle lehdelle. Sen mitä sain tuosta tekstistä selvää on, että pojat perhanat odottivat pyramiidien lähistöllä palellen viiden tunnin ajan kunnes paikan valaistus sammutetaan ja kunnes tulisi otollinen hetki aloittaa kiipeäminen aseistettujen ja liipasinherkkien vartijoiden huomaamatta. Kiinnijoutumisesta olisi seurauksena 1 - 3 vuoden vankilatuomio. Kiivetessään he huomasivat, että kivet olivat hyvin haperot ja ylhäältä löysivät eri kielellä kirjoitettuja puumerkkejä, kuten mm. tsaari Nikolai II:n. Kuvat ovat kyllä ainutlaatuisia ja ymmärrettävästi muu maailma on ihmeissään ja huolissaan siitä, miten kiipeäminen maailman vanhimmille muistomerkeille oli mahdollisa.

Cairo, EgyptБуквально позавчера вернулся из жаркого Каира. Хочу вам рассказать небольшую историю о том как мы за...

Il nome della rosa...

Tänä aamuna Kullan vierestä herätessäni kauniiseen auringonpaisteeseen ja tyyneen, lupaavaan aamuun viipyilin vielä tovin vuoteessa ja jostain selittämättömästä syystä, ties minkä johdannon jälkeen mieleeni tuli kohtaus jokin aika sitten näkemästäni elokuvasta "Ruusun nimi". Nimen omaan kohtaus, jossa nuori Adso seuraa muulilla ratsastaen Sean Connerin esittämää Fra Williamia kun he poistuvat kylmässä talviaamussa tulipalon tuhoamasta luostarista ja siellä kokemistaan tapahtumista. Tienvarren pensaikosta pelmahtaa esille paikallisen kylän tyttö, jonka kanssa Adso sattumalta oli saanut kokea ensimmäisen ja ainoan mieltään järkyttäneen, veren seisauttaneen rakkauskokemuksen. Tyttö katsoo Adsoa anovasti ja poika käy rajun kamppailun itsensä kanssa - pysähtyäkkö ja jäädä, vaiko seurata vanhaa opettajaansa, joka hetken ajan katsoo taakseen ja jatkaa sitten matkaansa. Filmissä Adso päättää sisäisen kamppailunsa kannustamalla muulinsa liikkeelle ja seuraa opettajaansa. Vanhana miehenä kun hän kirjoittaa muistelmiaan Melkin luostarissa, hän väittää ettei ole katunut päätöstään. Minä henk. kohtaisesti näen tässä mielenkiintoisen kamppailun järjen ja sydämen välillä, jossa miehisestä näkökulmasta katsoen kummatkin vaihtoehdot ovat yhtä arvokkaat. Ainakin haluan uskoa niin.

Kirjasta en löytänyt tuota filmin esittämää kohtausta kun sitä sitten etsin, mutta aamumme jatkui siten, että tunnin ajan luin tuota mestarillista ja viihdyttävää teosta Annelille ja itselleni ääneen ennen kuin kuiva kurkkuni alkoi kaivata kahvia.

Kuinka selvitä yksin sydänkohtauksesta...

HOW TO SURVIVE A HEART ATTACK WHEN ALONE

Let’s say it’s 6.15pm and you’re going home (alone of course), after an unusually hard day on the job. You’re really tired, upset and frustrated. Suddenly you start experiencing severe pain in your chest that starts to drag out into your arm and up into your jaw. You are only about five miles from the hospital nearest your home. Unfortunately you don’t know if you’ll be able to make it that far. You have been trained in CPR, ( cardio-pulmonaari resuskitaatio ) but the guy that taught the course did not tell you how to perform it on yourself..!!

NOW HOW TO SURVIVE A HEART ATTACK WHEN ALONE…

Since many people are alone when they suffer a heart attack, without help, the person whose heart is beating improperly and who begins to feel faint, has only about 10 seconds left before losing consciousness.

However, these victims can help themselves by coughing repeatedly and very vigorously.

A deep breath should be taken before each cough, and the cough must be deep and prolonged, as when producing sputum from deep inside the chest.

A breath and a cough must be repeated about every two seconds without let-up until help arrives, or until the heart is felt to be beating normally again.

Deep breaths get oxygen into the lungs and coughing movements squeeze the heart and keep the blood circulating.

The squeezing pressure on the heart also helps it regain normal rhythm. In this way, heart attack victims can perhaps buy precious time to get themselves to a phone and dial 911.

Rather than sharing another joke please contribute by broadcasting this which can save a person’s life!

F.Scott Fizgerald

“Think how you love me”, she whispered. “I don’t ask you to love me always like this, but I ask you to remember”.

“You’ll always be like this to me”.

“Oh no; but promise me you’ll remember”. Her tears were falling. “I’ll be different, but somewhere lost inside me there’ll always be the person I am tonight”.

Naisshamaani keskiseltä kivikaudelta

Heräsin melkoiseen lumipyryyn, vaikka ennusteen mukaan sen piti olla ohitse jo sunnuntaiaamun valjetessa. Anneli pyysi, että etsisin radiosta jotain musiikkipitoista, jotta hän saisi silmänsä avattua. Radio oli jäänyt totutusti klassiselle asemalle ja kuinka ollakkaan, sieltä kaikui parhaillaan Wagnerin alkusoitto Tannhäuser oopperasta. Sitä kuunnellessani muistelin kuinka jollain lukuisista Punkaharjulla käynneistämme poikkesimme toisinaan Savonlinnassa ja eräällä kerralla olimme tilaisuudessa kuulemaan oopperan orkesterin Leif Segerstamin johdolla harjoittelevan Tannhäuserin musiikin vaativampia kohtia. Tulimme silloin päättäneeksi, että tulemme tänne kuulemaan tuon nimenomaisen oopperan, joka mielestäni on niin musiikiltaan kuin libretoltaankin eräs maallikon helpoimmin omaksuttavista Bizet:n Carmenin ohella. Tuota helposti omaksuttavissa olevaa kuvaa hyvin se, kuinka kerrostalomme pihajuhlissa minun piti kertoa läsnäoleville, itseään "kulttuurirajoitteisiksi" kutsuville ihmisille oopperan libreton juoni, joka varsinkin naispuolisiin kuulijoihin vaikutti liikuttavasti.
Olen useinkin ihmetellyt sitä miten suuri ja voimakas vaikutus musiikilla on ihmismieleen ja yhdyn täysin Emil Cioranin lausumaan siitä, miten Jumala olisi täysin toisarvoinen, ellei Johan Sebastian Bachia olisi olemassa, ja että vain Bachin musiikki antaa oikeutuksen olla pitämättä maailmaa täysin epäonnistuneena.
Näin eilen illalla televisiosta dokumentin asioista, jotka vaikuttivat Saksan kansallissosialismin syntyyn ja Hitlerin nousuun valtaan. Ohjelmassa mainittiin tietysti myös Richard Wagner ja hänen oletettu anti-semitisminsä ja kuinka kansallissosialistit käyttivät sitä hyväkseen. Tuota Tannhäuserin alkusoittoa siinä ikkunan ääressä seisomaan jääden kuunnellessani ja tuulessa kieppuvia lumihiutaleita seuratessani mietin miten jokin asia voi pilata ihmisen ja taiteilijan maineen aina hänen tuotantoaan myöten ja muodostaa siitä käsitteen, joka johdattaa ajatuksen, ainakin historia- ja kulttuurirajoitteisella johonkin epämiellyttävään ja pahamaineiseen.

http://www.flickr.com/photos/sukantamaikapphotography/8234534550/

Vitthlan temppeli Karnatakan Hampissa. Hieno temppeli ja kuuluisa 56 musiikkipilaristaan, jotka päästävät tietyn kaltaisen äänen niitä koputettaessa. Jokaista päätemppelin kattoa kannattavaa pilaria tukee nimittäin pylväs, joka esittää tiettyä instrumenttia ja joka on kokoonpantu seitsemästä pienemmästä pilarista pääpylvään ympärillä. Näitä seitsemää pilaria lyötäessä ne päästävät esittämäänsä instrumenttia kuvaavan äänen riippuen siitä onko kyseessä puhallin-, lyömä-, vaiko jousisoitin. Britit koettivat aikanaan löytää selitystä ilmiölle ja asian selvittämiseksi katkaisivat kaksi pylvästä, mutta totesivat niiden olevan onttoja ja ilmiö jäi ratkaisematta.

Joku paikallinen opas pyysi meiltä rupiaa tai paria, jotta hän järjestäisi meille tilaisuuden koputtaa jotain tuollaista pylvästä ja sitten suuresti hiipien ja salaillen ja ympärilleen vilkuillen johdatti hän meidät jonkin tuollaisen pylvään luokse. Sivummalla ollut vartija käänsi hienotunteisesti selkänsä ja sitten saimme kopautella pylvästä, joka oli toimenpiteistä jo kulunut. En tiedä mitä piti odottaa, mutta mielikuvitukseni ei osannut keksiä muuta kuin että ääni oli ontosta pylväästä lähtöisin. Mukavia muistoja helteiseltä ja paahteiselta päivältä.

Badavi Linga Hampissa. Monoliitista muovattu. Minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Omituista. Ehkä siksi, että se on sijoitettu tuollaiseen piilopaikkaan, jonne on johdettu vesi, että se olisi aina sen ympäröimä. Ehkä Anneli ja Enni-Maria pystyvät palauttamaan sen mieleensä. – paikassa Karnatakan Hampissa.

Narasimhan patsas Karnatakan Hampissa. Merkinnän mukaan se muotoiltiin 1528 AD. Alunperin sen sylissä istui Lakshmi jumalatar, mutta se vandalisoitiin ja hävitettiin1565 AD. Narasimha istuu kerälle kiertyneen käärmeen päällä. Käärmeen seitsemän päätä kohoavat patsaan takaa ja muodostavat siten katoksen. Patsaan koko on 6,7 metriä ja se on louhittu ja muotoiltu paikalla olleesta graniittijärkäleestä.
Eteläiset kuningaskunnat käyttivät kuvissaan ja rakennelmissaan pehmeämpiä kivilajeja, mutta Hampissa päädyttiin graniittiin, jota oli runsaasti saatavilla paikan päällä. Koska graniitti on kovaa, niin sitä käytettäessä ei ollut mahdollista suorittaa pikkutarkkoja yksityiskohtia tai filigraanitöitä. Hampin muinaiset taiteilijat korvasivat puutteen teostensa massiivisuudella, josta tuo patsas on hyvänä esimerkkinä.

Pikku naisia...

Pyhä Francis Xavier Goasta Malakaan

Katselin äsken Miran kuvia Malesian Malakasta ja niistä muistui mieleeni historiallinen "Jumalan mies" Goan ajoilta, jesuiitta lähetyssaarnaaja Francis Xavier. Olimme juuri poistuneet Calanguten rannalta kotibussillamme vain kolmisin vaimoni ja tyttäremme kanssa aloittaessamme sekalaisin tuntein noin yhdeksän- ,kymmenentuhannen kilometrin paluumatkamme Koto-Suomeen. Pysähdyimme vielä jostain syystä Vela Goan eli Vanhan Goan Basilica del Buom Gesù`n eteen käydäksemme hetken nauttimassa hiljaisen katedraalin kirkkolaivan sisäosien rauhasta ja viileydestä. Emme kerinneet kauankaan nauttia olostamme, kun meitä lähestyi pitkään kaapuun pukeutunut pappishenkilö, joka kysyi josko haluaisimme nähdä pyhimyksen sarkofagin, joka on näytteillä vain kymmenen vuoden välein. Emme nyt oikein olleet sillä tuulella, mutta toisaalta emme kieltäytymisellämme halunneet pahoittaa tuon intialaissyntyisen papin mieltä, joten seurasimme häntä parvelle, jossa sarkofagin sisältämä ruskea muumio sijaitsi koristeellisesti puettuna, vain kasvojen profiili näkyvissä. Emme tienneet tuosta pyhimyksestä sen kummemmin ennen kuin luin hänestä Tiziano Terzanin mainiosta matkakirjasta: A Fortune-Teller Told Me. Earthbound travels in the Far-East.
Francis Xavier saapui Malakkaan 1545, aloitti lähetystyön asiaankuuluvine ihmetöineen koko Kauko-idän alueella kunnes kuoli malariaan Kiinassa 1552. Hänen ruumiinsa matka Kiinasta haudattavaksi kristilliseen maaperään koki mitä ihmeellisimpiä mutkia ja tapahtumia hautaamisineen ja jälleen siirtämisineen paikasta toiseen ja noiden vaiheiden aikana yksi sun toinen poisti mätänettömästä ruumiista varpaita, korvaa ja sormia ihmeitä tekeviksi talismaaneiksi. Kertomukset näistä ihmeistä kiirivät pian Vatikaaniin ja vaadittiin Xavierin kanoonisoimista pyhimykseksi. Paavi vaati todisteita ruumiin säilymisestä mätänemättömänä ja vuonna 1614 hauta jälleen avattiin, ruumiilta katkaistiin oikea käsivarsi ja lähetettiin Roomaan. Käsivarren toista luuta säilytetään Roomassa ja toista Macaossa, itse ruumista nyt Goassa, jossa se on kuukauden ajan nähtävillä kymmenen vuoden välein kuten kerroin.
Itse Malaccaan (Melakaan) hänestä ei jäänyt mitään kunnes 1953 Malakan piispa tilasi hänestä patsaan Italiasta. Se sijoitettiin kukkulalle, joka kohoaa Malakan sataman yläpuolella. Patsas ehti olla paikallaan kolmen kuukauden ajan, kun eräänä yönä myrsky katkaisi oksan läheisestä kasuariinapuusta ja oksa katkaisi patsaalta oikean käsivarren juuri siitä kohdasta, - huomaa sattuma - mistä se oli amputoitu.

Meillä ei tullut käytyä Malakassa, mutta ehdotin Miralle käydä katsomassa patsasta ja osaa tuon pyhimyksen elämäntarinaa. Kiitos kuvasta.

"It doesn’t interest me what you do for a living, I want to know what you ache for. It doesn’t interest me how old you are, I want to know if you are willing to risk looking like a fool for love, for your dreams, for the adventure of being alive. I want to know if you can live with failure, yours and mine. It doesn’t interest me where you live or how rich you are, I want to know if you can get up after a night of grief and despair, weary and bruised to the bone, and be sweet to the ones you love. I want to know if you can be alone with yourself and truly like the company you keep in the empty moments of your life.

Khmer tanssijat.

Hienoa nähdä khmer-tanssin nousevan tuhkasta Pol Potin porukan tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Sen verran osaan tulkita tuota kohtausta ja ylösnostetun jalan asennosta päätellä, että apsarat eli meikäläisittäin enkelit ovat nyt kohonneet lentoon.

Olisi yksi hyvä syy matkustaa Siem Reapiin neljännen kerran vain hähdäkseen tuota tanssia. Ja aivan kuin klassisessa baletissakin, niin harjoitukset ovat melkein viehättävämpiä kuin itse esitykset.

Your life is an island separated from all other islands and continents. Regardless of how many boats you send to other shores or how many ships arrive upon your shores, you yourself are an island separated by its own pains, secluded in its happiness and far away in its compassion and hidden in its secrets and mysteries.
Khalil Gibran

·

•  Gibranin miete tuo mieleeni englantilaisen runoilijan John Donnen, joka 1500- luvun vaikealla englannilla kirjoitti mestarillisia runoja. Häneltä on myös peräisin Hemingwayn kirjansa nimenä käyttämä kysymys: "For whom the Bell Tolls?", eli Kenelle kellot soivat? Donne oli kristitty ja muistaakseni myös Gibran oli. Gibranin mielestä me olemme toisistamme eristettyjä saaria joiden välillä voimme harrastaa yhteyksiä, fyysisiä ja psyykkisiä, mutta kuitenkin omaamme omat salaiset ja mystiset lehtomme. Donne menee syvemmälle ja löytää saaria yhdistävän mantereen aivan kuin Carl Jung myöhemmin. Donnen sanoin: " No man is an island, entire of itself..........any mans death deminishes me, because I am involved in mankind, and so never send to know for whom the bell tolls ; it tolls for three.

Feissarista talteenotettu kuva ja teksti.

Noin viidenkymmenen vuoden ajan eräs ainoita vakavasti otettavia asanoita, joista olen pyrkinyt pitämään kiinni, on tämä asanoiden kuningattareksi nimetty. Mikään ei piristä niin kuin kolmesta viiteen minuuttia päällään ja sen jälkeen saman verran selällään. Kun seistessä verenpaine on päässä 100/60 niin rinnan seutuvilla se on 120/80 ja nilkoissa 210/170 mmHg. Kuvassa verenpaineeni nilkoissa on 40/0, rinnan tasolla 120/80, kaulassa 140/100 ja aivoissa 150/110 mmHg. Siitä kai piristävä vaikutus, laskimoveri pois jaloista ja helpotus sydämen työskentelylle.

Open are the double doors of the horizon
Unlocked are its bolts
Clouds darken the sky
The stars rain down
The constellations stagger
The bones of the Hell Hounds tremble...

Kolme koiraystävää täysihoidossa. Yhdellä heistä juoksuaika meneillään, joten kun aamulla seitsemän aikoihin vääntäydyimme ulos, niin tunsin mielessäni hitusen ilkikurisuutta tietäessäni aikaansaavani selittämätöntä levottomuutta uroskoirissa, jotka jälkikäteen haistelevat taluttamani nartun jätöksiä.
Jokunen päivä sitten kun Anneli oli saanut kirjahyllyt uuteen ja mielensä mukaiseen loogiseen järjestykseen koin jonkin tiedostamattoman syyn vuoksi tarpeelliseksi lukea tiettyä kohtaa Claude Levi-Straussin kirjasta "Tristes tropiques". Aikani etsiskeltyäni minun oli nieltävä ylpeyteni ja pyydettävä apua Annelilta. Teosta ei löytynyt yhdistetyistäkään ponnisteluista huolimatta. En voi syyttää kuin itseäni, sillä viime- tai edellisenä vuonna kun kannoin hyllyiltä kassikaupalla kirjoja kirppiksille tai roskiin, niin jonkin selittämättömän lapsukseni johdosta sekin oli varmasti päätynyt joukkoon. Menetyksen todettuani istuin saman tien kompuutterin ääreen ja panin tilaksen Amazon.UK.comiin, josta eilen tuli mailia, että se on postitettu.
Turhautuneisuuttani lieventääkseni hain kirjastosta teoksen suomennetun painoksen, joka kulkee nimellä "Tropiikin kasvot". Se on aina samalla paikallaan hyllyssä joka kerta kun silmäni siihen osuvat, kuten on kohtalona kaikilla lukemisen arvoisilla kirjoilla, joilla on tapana liikauttaa ihmisen sielua. Se on julkaistu ranskan kielellä jo 1955, mutta käännettiin suomeksi vasta 1997, enkä ihmettele yhtään; nostan hengessäni hattua kääntäjälle, niin vaativaa tekstiä se on. Itse en alkukielellä saa siitä irti kuin kalpean aavistuksen, mutta itse olen käännöstä lukiessani "löytänyt sen uudelleen", päässyt paremmin sisälle, ja ehkä ikäkin on vaikuttanut asiaan. Kun illalla käymme vuoteeseen tai kun aamulla vuoteessa vielä odottelemme kahvin valmistumista olen lukenut siitä summittaisia kohtia ääneen vieressäni makaavalle vaimolleni. Olen kokenut ääneenlukemisen olevan hyödyllistä niin lukijalle, joka joutuu rytmittämään tekstiä välimerkkien mukaan huolellisemmin ja aikaa vievämmin kuin mitä tekisi ajatuksissaan, ja saa siten paljon nautittavamman otteen tekstistä kuin muutoin. Hyvin usein huomaan kuuntelijan hengityksestä, että hän joutuu ajoittain ponnistelemaan pysyäkseen hereillä kun kuuntelee monotonista lukemistani, mutta olen oppinut olemaan loukkaantumatta siitä; - joskus aiemmin se olisi ollut vaikeampaa.
Olen iloinen "löydettyäni" jälleen tuon viitisensataa sivuisen matkakirjan, jota kuitenkaan ei voi luonnehtia matkakirjaksi, se on paljon enemmän. Vai miten tulkita kirjan ensimmäisiä sanoja? "Minä vihaan matkoja ja tutkimusmatkailijoita. Ja sittenkin aion käydä kertomaan omista retkistäni. Mutta kuinka kauan kestikään ennen kuin pääsin tähän! Siitä on jo viisitoista vuotta kun lähdin Brasiliasta ja sen jälkeen olen usein suunnitellut ryhtyväni kirjoittamaan tätä kirjaa, mutta joka kerta jonkinlainen häpeä ja vastenmielisyys ovat estäneet minua."

Kirjallisuus olisi köyhempää ilman hänen panostaan siihen.

Ensimmäinen matkamme Siem Reapiin ja Angkoriin 2003

18. joulukuuta 2003 saavuimme Angkor Watin pohjoispäähän ja tuosta oviaukosta silmiimme osui erikoinen näky, sillä paikalle oli rakennettu kookas esityslava ja katsomo- rakennelmat sen taakse ja lavalla oli melkoinen määrä eurooppalaisia tanssijoita, niin miehiä kuin naisia venyttelemässä luonteenomaisissa verryttelyasuissaan. Äkkäsin vain tilaisuuden ottaa kuvan temppelistä kun siinä kaiken lisäksi oli oranssikaapuisia munkkejakin. En tiedä mistä kiersin alas kuvauspaikalle, enkä sitä mistä pääsin takaisin, sillä putous oli melkoinen. Kuvaahan olisi voinut paljon rajatakin, mutta pidän siitä tuollaisena. Annelilla vastaostettu kambodia-liina eli krama kaulassa. Hänellä sininen, minulla punainen.
Siem Reapiin saavuttuamme me ostimme kolmen päivän ns. Angkor passin, joka oikeutti meidät tutustumaan tuohon temppelikaupunkiin. Viimeisenä päivänämme eli 20, joulukuuta näimme jossain alueella mainoksen tapaisia, että ranskalainen nykybalettiseurue esittäisi tanssinumerot saman päivän iltana ja että Kambodijan kuninkaallinen baletti esittää samassa yhteydessä hindujen jumalaistarustoton "maitomeren kirnuaminen". Koska kyseessä oli viimeinen iltamme Siem Reapissa ja huomenna lähtisimme aamusta pölyiselle ja kuoppaiselle matkalle takaisin Thaimaan rajalle, niin sovimme kuljettajamme kanssa, että hän toisi meidät illalla uudestaan temppelille. Kun sitten lähdön hetki koitti guest-housiltamme emme pitkään aikaan löytäneet kuskiamme mistään. Ilmeni, että hän oli ollut nukkumassa jossain, joten kuten kuvasta näkyy, emme saaneet paikkoja eturivistä. Väkeä oli paljon ja kuvaaminen kielletty, mutta onneksi oli mukana seuralainen, joka ei kielloista piittaa vaikka koitin intoaan pidätellä.
Voimakkaiden valonheittimien vuoksi ilma oli sakeanaan suurikokoisia lentäviä peitinsiipisiä, jotka silloin tällöin putoilivat katsomossa istuvien ihmisten hiuksiin ja harteille. Koukkukärkisillä varpaillaan ne takertuivat tiukasti vaatteisiin tai hiuksiin ja esityksen alkua odotellessa oli mukavaa ajankulua seurata naisten kirkumista ja epätivoisia yrityksiä vapautua hyökkääjästä.

Ensimmäisenä esiintyivät ranskalaiset. En muista musiikista muuta kuin että se oli Bachia. Mutta minä odotin malttamattomana kansallisbaletin esitystä maitomeren tuhatvuotisesta kirnuamisesta. Aihe oli minulle tuttu jo Intian kiinnostuksen ajoiltani, mutta täällä se tuli entistä tutummaksi nähtyäni Angkorin itäisen pylväskäytävän seinässä 50 metrisen reliefin, jossa Vishnun johdolla satakunta jumalaa ja saman verran paholaisia Mandara- vuoren ympäri kietoutunuttaVasuki- käärmettä köytenään käyttäen ja kilpikonnan kannatellessa tuota kaikkea koettavat saada aikaan kuolemattomuuden eliksiiriä samalla kun Indra lukuisten apsaroiden seurassa katselee ylhäältä toimitusta.

Oli todella elämys nähdä tuo taru esitettynä näissä puitteissa, sillä olisihan se ollut mahdollista jossain kalliissa, paikallisessa ravintolassakin, mutta tylsemmässä ympäristössä ja tuskin meitä olisi päästetty sisällekään kälyisissä reppuilijan vetimissä.  Nyt oli maailman kookkain uskonnollinen rakennus iltavalaistuna taustalla ja kyseessä viimeinen ilta Kambodijassa.

Emme tietystikkään aavistaneet, että seuraavana vuonna olisimme paikalla taas, samoin kuin vuonna 2007, mutta mikään noista matkoista ei tietenkään vetänyt vertoja ensimmäiselle matkallemme. Aivan kuten on poikkeuksetta laita kaikessa ihmiselämän kokemuksissa; -  eka kerta on yleensä paras ja ikimuistoisin kerta.

 Meister Eckhart: “The only thing that burns in hell is the part of you that won’t let go of your life: your memories, your attachments. They burn ‘em all away. But they’re not punishing you. They’re freeing your soul. If your frightened of dying, and your holding on, you’ll see devils tearing your life away. If you’ve made your peace then the devils are really angels freeing you from the earth.”

A Chela asked once from his Guru: "What are your favorite teachers?" 

  Hmmm ... my favorite teachers?

1. My stupidity and ignorance ... for they create all the challenges that force me to grow
2. The people that hurt and harm me ... for they teach me to be self-reliant
3. The pains and discomforts of my body ... for they teach me how to better care for myself
4. The circle of life and death ... for they give me this classroom in which to learn
5. My inner spark of divinity ... because it ever calls to me to become complete

On this Earth do I stand,
Unvanquished, unslain, unhurt.
Set me, O Earth, amidst the nourishing strength
That emanates from thy body.
The Earth is my mother,
her child am I!
- Atharva Veda

To my mind the life of a lamb is no less precious than that of a human being. I should be unwilling to take the life of a lamb for the sake of the human body. I hold that, the more helpless a creature, the more entitled it is to the protection by man from the cruelty of man.
- Gandhi

Angkorin merkitys minulle turistina vuosina 2003, 2004, 2007

Angkorin alue ja sen yli kuudenkymmenen temppelin rauniot yhdeksänneltä vuosisadalta kun se toimi Khmerin kansan henkisenä keskuksena noin miljoonalle asukkaalle, jota tuki massiivinen kastelujärjestelmä vesisäiliöineen ja kanavineen.

Vasen kuva on otettu avaruussukkula Endeavourilla sen viidennellätoista kierroksella syyskuussa 1994. Kuvan koko on noin 55 kilometriä kertaa 85 kilometriä. Vesialue kuvan lounaisessa nurkassa on Tonle Sap- järvi ja kuvan alhaalla vasemmalla näkyvä asutuskeskittymä on tämän päivän Siem Reap. Kuvan linjaukset ovat sekä nykyisiä että muinaisia teitä tai kastelukanavia, joita käytettiin myös kuljetukseen. Suuret tummat suorakulmiot ovat muinaisia vesisäiliöitä. Tänä päivänä Angkorin temppelialue on tiheän sademetsän peitossa. Sen temppeleitä ovat turmelleet niin säät, sodat kuin ryöstelijätkin.

Muistoja Intian monoliittitemppeleistä

Elloran monoliititemppeli

Näiden päivien kuluessa, Allahabadin kaupungin läheisyydessä, Ganges ja Jamuna - joen yhtymäkohdassa tapahtuu hindujen pyhä Khumb Mela- juhla. Sen innoittamana kerron ajasta, jolloin vasta omaksuin tiedon rippeitä ihailemastani matkustuskohteesta. Kun mieleni teki matkustaa Intiaan, mutta en vielä ollut tietoinen ajankohdasta tai matkustustavasta, osui silmiini teksti taidehistorioitsija Elie Fauren " Histoire de l'art " toisesta osasta:" L' art medieval ", jossa hän käsittelee muiden muassa Intian taidetta. Koetan ohessa tuoda lukijalleni ainakin tekstin ajatuksen esille, sillä vasta melkoisen pitkän ajanjakson ja etsiskelyn jälkeen olen päässyt tuon mielikuvitustani kiehtoneen tekstin jäljille,  tekstin, jolla osaltaan oli voimakas vaikutus nähdä ja kokea matka maitse Intian alamantereelle. Haluan vielä huomauttaa, että teossarjan toisen osan ensi painos julkaistiin vuonna 1912.
Näin tuo kiehtova teksti kuuluu:  "Intialaiselle kaikki luonto on jumalaista ja suuren Indran alapuolella muilla jumalilla on yhtäläinen voima ja valta uhata tai suistaa muita jumalia vallasta ovat nämä sitten konkreettisia tai abstrakteja, - aurinko, viidakko, tiikeri tai norsu; - voimat, jotka luovat tai tuhoavat - sota, rakkaus, kuolema. Intiassa kaikki on ollut jumalaa, on jumalaa tai tulee olemaan jumala. Jumalat muuttuvat, syntyvät ja kuolevat, He saattavat synnyttää tai olla synnyttämättä lapsia. Ne tiukentavat tai löystävät otettaan ihmisen mielikuvituksesta tai kallioseinämistä. Se mikä Intiassa ei kuole on usko - suunnaton usko, mieletön ja sekava - usko tuhansilla nimillä. Se muuttaa muotoaan loputtomasti, mutta jää aina siksi mittaamattomaksi voimaksi, joka pakottaa massat toimimaan." Ja nyt seuraa se mieltäni kiehtonut kliimaksi.
" Intiassa se tapahtui näin. Sodan, valloituksen. nälänhädän tai villieläinten vaellusten vuoksi ihmismassat siirtyivät milloin pohjoiseen, milloin etelään. Matkallaan rannikolla tai vuoren juurella heitä vastassa oli korkea graniittisenämä. He työntyivät kaikki graniittiin, elivät sen varjoissa, rakastivat, tekivät työtä, kuolivat, syntyivät ja lopulta, - kolme tai neljä vuosisataa myöhemmin he ilmaantuivat jälleen näkyville mailien päässä vuoren läpäistyään. Jälkeensä he jättivät onton kallion ja sen joka suuntaan louhitut tyhjät galleriat, kuvitetut, taltoin veistetyt seinät, sen luonnolliset tai keinotekoiset pilarit korkokuvitettuina ja veistoksin koristeltuina kymmenine tuhansine kauhistuttavine tai hurmaannuttavine hahmoineen, lukemattomine nimettömine jumalineen, miehiä, naisia, eläimiä, -  kokonainen vuoksi eläinten valtakuntaa matkallaan pimeässä.''

En ollut tilaisuudessa näkemään muita kuin Elloran ja Ajantan monoliittitemppelit ja luolastot, mutta totisesti tuo mainitsemani kuvaus piti paikkansa.

Bloggarin ihailun kohde Ellorassa

Anneli ja Mira Ajantan temppelien alla

Anneli ja Mira joen yläjuoksulla Ajantassa 1975

Vaikutelmiani Albrecht Dürerin omakuvasta

Mainitsin edellisessä Blogissani käynnistäni Münchenin Alte Pinakothekissa joskus 80- luvun jälkipuolella. Odotellessani siirtymistäni jonkin matkaa etelämmäksi Garmisch-Partenkircheniin käytin luppoaikaani vierailulla tuossa arvokkaassa taidemuseossa. Ihmeekseni sen monipuolisesta ja vaikuttavasta kuvaamataidekokoelmasta minuun kolahti voimakkaimmin oheen liittämäni Saksan ehkä kuuluisimman taiteilijan Albrecht Dürerin (1471 - 1528) vuonna 1500 maalaama kuva itsestään 28 vuoden iässä.
Taulu ei ole mitenkään vaikuttavan kokoinen, 67x49 senttinen puulevy. Museossa oli lukuisia paljon kookkaampia ja ulkoiselta olemukseltaan vaikuttavampia, mutta näihin mittasuhteisiin oli saatu mahdutettua se, minkä aina tulen muistamaan. Kuvan vasemmalla puolella on luku 1500 ja sen alapuolella taiteilijan teoksissaan käyttämä puumerkki, joka kirjaimineen AD voisi tarkoittaa myös Anno Domini. Kuvan oikealla puolella teksti latinaksi, joka kuuluu:" Täten minä, Albrecht Dürer Nürnbergistä, kuvasin itseni luonnollisissa väreissä ollessani 28 vuoden ikäinen." On tunnustettava etten tuohon päivään mennessä tuntenut taiteilijasta kuin hänen nimensä ja tekemänsä kuparipiirroksen nuoresta jäniksestä, enkä tähänkään mennessä tunne hänen teoksistaan muita kuin nuo edellämainitun lisäksi kolme muuta omakuvaansa, jotka hän teki 13 vuotiaana, joka on Vienissä, 22 vuotiaana, joka on Louvressa ja 26 vuotiaana, joka on Madridin El Pradossa.
Minua viehättää maalauksessa hänen asenteensa. Hän katsoo katsojaa suoraan silmiin rävähtämättä ja itsevarmana. Minulla on sellainen mielikuva, että tuon kaltainen asento oli jotain uutta maalaustaiteen historiassa ja mikäli oikein muistan, niin aikaisemmissa omakuvissaan hän katsoi puoliksi sivuttain katsojaan. Katsojan huomio kiinnittyy luonnollisesti hänen silmiinsä, samoin kuin esille nostettuun oikeaan käteen: eli  taiteilijan työvälineisiin. Asusta näkee, että hän on jo varakas, oli jo lapsesta asti, sillä isänsä oli kultaseppä ja Albrecht sai jo aikaisin oppia kaiverrustekniikassa. Varakkuus ja menestys ammatissa ovat tietysti omiaan luomaan ryhtiä ja itsevarmuutta. Muistan viettäneeni pitkän tovin tuota teosta tarkastellen. Minun oli vaikea irroittaa katsettani noista silmistä. Oli melkein kuin olisin saanut jonkinlaisen heikon yhteyden ajassa viitisensataa vuotta taaksepäin. Väitellään siitä, että kenen ja mikä maalaus olisi taidehistorian arvokkain,- Mona Lisa vaiko Rembrantin Yövartio. Olen nähnyt ne molemmat eikä kumpainenkaan ole vedonnut minuun siinä määrin kuin Albrecht Dürerin omakuva.

Kuvan kertomaa...

Tunnelma Baganissa

Eräs kauneimmista näkymistä, joista nautin on ihmisen seuraaminen kun hän osoittaa kunnioitustaan tai on kahdenkeskisessä vuoropuhelussa itseään korkeampana pitämänsä voiman, mahdin tai Jumalansa kanssa; mitä nimitystä siitä sitten käytetäänkin. Tietysti tarkoitan nyt lähinnä eksoottisimmissa maissa elävää ihmistä, jonka antautuminen asiaansa näyttää ulkoisesti voimakkaammalta kuin pidättyväisempi kotoinen käsien ristimisemme. Lukemattomat ovat ne kerrat, jolloin johonkin temppelialueeseen tutustuessamme olemme jääneet varjoon nauttimaan sen suomasta helpotuksesta,  kuunnelleet munkkien laulua ja seuranneet palavat suitsukkeet käsissään polvistuvia, rukoukseen syventyneitä ihmisiä. Siinä sivussa istuessa ja katsellessa on rukoilijan käytöksestä suhteellisen helppo vaistota hänen syventymisensä taso ja siten rukouksessa esitetyn toiveen tai pyynnön merkitystä esittäjälleen, ja mitä merkityksellisemmäksi rukoilijalle tuon tapahtuman koen, niin itselleni  käy usein niin, että herkistyn ja myös omassa sydämessäni yhdyn tuon tuntemattoman kanssasisareni tai - veljeni hartaaseen pyyntöön. Ja kun jälleen lähdemme jatkamaan matkaamme, on oloni niin henkisesti kuin fyysisestikin keventynyt ja virkistynyt ja totean jälleen sen saman havainnon, jonka niin konkreettisesti koin joskus 80 - luvulla Münchenin Vanhasta Pinakoteekista poistuessani, että: " Non in solo pane vivit homo, sed in omni verbo quod procedit de ore Dei!" " Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan..." Matt. 4 : 4.