http://www.flickr.com/photos/sukantamaikapphotography/8234534550/

Vitthlan temppeli Karnatakan Hampissa. Hieno temppeli ja kuuluisa 56 musiikkipilaristaan, jotka päästävät tietyn kaltaisen äänen niitä koputettaessa. Jokaista päätemppelin kattoa kannattavaa pilaria tukee nimittäin pylväs, joka esittää tiettyä instrumenttia ja joka on kokoonpantu seitsemästä pienemmästä pilarista pääpylvään ympärillä. Näitä seitsemää pilaria lyötäessä ne päästävät esittämäänsä instrumenttia kuvaavan äänen riippuen siitä onko kyseessä puhallin-, lyömä-, vaiko jousisoitin. Britit koettivat aikanaan löytää selitystä ilmiölle ja asian selvittämiseksi katkaisivat kaksi pylvästä, mutta totesivat niiden olevan onttoja ja ilmiö jäi ratkaisematta.

Joku paikallinen opas pyysi meiltä rupiaa tai paria, jotta hän järjestäisi meille tilaisuuden koputtaa jotain tuollaista pylvästä ja sitten suuresti hiipien ja salaillen ja ympärilleen vilkuillen johdatti hän meidät jonkin tuollaisen pylvään luokse. Sivummalla ollut vartija käänsi hienotunteisesti selkänsä ja sitten saimme kopautella pylvästä, joka oli toimenpiteistä jo kulunut. En tiedä mitä piti odottaa, mutta mielikuvitukseni ei osannut keksiä muuta kuin että ääni oli ontosta pylväästä lähtöisin. Mukavia muistoja helteiseltä ja paahteiselta päivältä.

Badavi Linga Hampissa. Monoliitista muovattu. Minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Omituista. Ehkä siksi, että se on sijoitettu tuollaiseen piilopaikkaan, jonne on johdettu vesi, että se olisi aina sen ympäröimä. Ehkä Anneli ja Enni-Maria pystyvät palauttamaan sen mieleensä. – paikassa Karnatakan Hampissa.

Narasimhan patsas Karnatakan Hampissa. Merkinnän mukaan se muotoiltiin 1528 AD. Alunperin sen sylissä istui Lakshmi jumalatar, mutta se vandalisoitiin ja hävitettiin1565 AD. Narasimha istuu kerälle kiertyneen käärmeen päällä. Käärmeen seitsemän päätä kohoavat patsaan takaa ja muodostavat siten katoksen. Patsaan koko on 6,7 metriä ja se on louhittu ja muotoiltu paikalla olleesta graniittijärkäleestä.
Eteläiset kuningaskunnat käyttivät kuvissaan ja rakennelmissaan pehmeämpiä kivilajeja, mutta Hampissa päädyttiin graniittiin, jota oli runsaasti saatavilla paikan päällä. Koska graniitti on kovaa, niin sitä käytettäessä ei ollut mahdollista suorittaa pikkutarkkoja yksityiskohtia tai filigraanitöitä. Hampin muinaiset taiteilijat korvasivat puutteen teostensa massiivisuudella, josta tuo patsas on hyvänä esimerkkinä.

Pikku naisia...

Pyhä Francis Xavier Goasta Malakaan

Katselin äsken Miran kuvia Malesian Malakasta ja niistä muistui mieleeni historiallinen "Jumalan mies" Goan ajoilta, jesuiitta lähetyssaarnaaja Francis Xavier. Olimme juuri poistuneet Calanguten rannalta kotibussillamme vain kolmisin vaimoni ja tyttäremme kanssa aloittaessamme sekalaisin tuntein noin yhdeksän- ,kymmenentuhannen kilometrin paluumatkamme Koto-Suomeen. Pysähdyimme vielä jostain syystä Vela Goan eli Vanhan Goan Basilica del Buom Gesù`n eteen käydäksemme hetken nauttimassa hiljaisen katedraalin kirkkolaivan sisäosien rauhasta ja viileydestä. Emme kerinneet kauankaan nauttia olostamme, kun meitä lähestyi pitkään kaapuun pukeutunut pappishenkilö, joka kysyi josko haluaisimme nähdä pyhimyksen sarkofagin, joka on näytteillä vain kymmenen vuoden välein. Emme nyt oikein olleet sillä tuulella, mutta toisaalta emme kieltäytymisellämme halunneet pahoittaa tuon intialaissyntyisen papin mieltä, joten seurasimme häntä parvelle, jossa sarkofagin sisältämä ruskea muumio sijaitsi koristeellisesti puettuna, vain kasvojen profiili näkyvissä. Emme tienneet tuosta pyhimyksestä sen kummemmin ennen kuin luin hänestä Tiziano Terzanin mainiosta matkakirjasta: A Fortune-Teller Told Me. Earthbound travels in the Far-East.
Francis Xavier saapui Malakkaan 1545, aloitti lähetystyön asiaankuuluvine ihmetöineen koko Kauko-idän alueella kunnes kuoli malariaan Kiinassa 1552. Hänen ruumiinsa matka Kiinasta haudattavaksi kristilliseen maaperään koki mitä ihmeellisimpiä mutkia ja tapahtumia hautaamisineen ja jälleen siirtämisineen paikasta toiseen ja noiden vaiheiden aikana yksi sun toinen poisti mätänettömästä ruumiista varpaita, korvaa ja sormia ihmeitä tekeviksi talismaaneiksi. Kertomukset näistä ihmeistä kiirivät pian Vatikaaniin ja vaadittiin Xavierin kanoonisoimista pyhimykseksi. Paavi vaati todisteita ruumiin säilymisestä mätänemättömänä ja vuonna 1614 hauta jälleen avattiin, ruumiilta katkaistiin oikea käsivarsi ja lähetettiin Roomaan. Käsivarren toista luuta säilytetään Roomassa ja toista Macaossa, itse ruumista nyt Goassa, jossa se on kuukauden ajan nähtävillä kymmenen vuoden välein kuten kerroin.
Itse Malaccaan (Melakaan) hänestä ei jäänyt mitään kunnes 1953 Malakan piispa tilasi hänestä patsaan Italiasta. Se sijoitettiin kukkulalle, joka kohoaa Malakan sataman yläpuolella. Patsas ehti olla paikallaan kolmen kuukauden ajan, kun eräänä yönä myrsky katkaisi oksan läheisestä kasuariinapuusta ja oksa katkaisi patsaalta oikean käsivarren juuri siitä kohdasta, - huomaa sattuma - mistä se oli amputoitu.

Meillä ei tullut käytyä Malakassa, mutta ehdotin Miralle käydä katsomassa patsasta ja osaa tuon pyhimyksen elämäntarinaa. Kiitos kuvasta.

"It doesn’t interest me what you do for a living, I want to know what you ache for. It doesn’t interest me how old you are, I want to know if you are willing to risk looking like a fool for love, for your dreams, for the adventure of being alive. I want to know if you can live with failure, yours and mine. It doesn’t interest me where you live or how rich you are, I want to know if you can get up after a night of grief and despair, weary and bruised to the bone, and be sweet to the ones you love. I want to know if you can be alone with yourself and truly like the company you keep in the empty moments of your life.

Khmer tanssijat.

Hienoa nähdä khmer-tanssin nousevan tuhkasta Pol Potin porukan tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Sen verran osaan tulkita tuota kohtausta ja ylösnostetun jalan asennosta päätellä, että apsarat eli meikäläisittäin enkelit ovat nyt kohonneet lentoon.

Olisi yksi hyvä syy matkustaa Siem Reapiin neljännen kerran vain hähdäkseen tuota tanssia. Ja aivan kuin klassisessa baletissakin, niin harjoitukset ovat melkein viehättävämpiä kuin itse esitykset.

Your life is an island separated from all other islands and continents. Regardless of how many boats you send to other shores or how many ships arrive upon your shores, you yourself are an island separated by its own pains, secluded in its happiness and far away in its compassion and hidden in its secrets and mysteries.
Khalil Gibran

·

•  Gibranin miete tuo mieleeni englantilaisen runoilijan John Donnen, joka 1500- luvun vaikealla englannilla kirjoitti mestarillisia runoja. Häneltä on myös peräisin Hemingwayn kirjansa nimenä käyttämä kysymys: "For whom the Bell Tolls?", eli Kenelle kellot soivat? Donne oli kristitty ja muistaakseni myös Gibran oli. Gibranin mielestä me olemme toisistamme eristettyjä saaria joiden välillä voimme harrastaa yhteyksiä, fyysisiä ja psyykkisiä, mutta kuitenkin omaamme omat salaiset ja mystiset lehtomme. Donne menee syvemmälle ja löytää saaria yhdistävän mantereen aivan kuin Carl Jung myöhemmin. Donnen sanoin: " No man is an island, entire of itself..........any mans death deminishes me, because I am involved in mankind, and so never send to know for whom the bell tolls ; it tolls for three.

Feissarista talteenotettu kuva ja teksti.

Noin viidenkymmenen vuoden ajan eräs ainoita vakavasti otettavia asanoita, joista olen pyrkinyt pitämään kiinni, on tämä asanoiden kuningattareksi nimetty. Mikään ei piristä niin kuin kolmesta viiteen minuuttia päällään ja sen jälkeen saman verran selällään. Kun seistessä verenpaine on päässä 100/60 niin rinnan seutuvilla se on 120/80 ja nilkoissa 210/170 mmHg. Kuvassa verenpaineeni nilkoissa on 40/0, rinnan tasolla 120/80, kaulassa 140/100 ja aivoissa 150/110 mmHg. Siitä kai piristävä vaikutus, laskimoveri pois jaloista ja helpotus sydämen työskentelylle.

Open are the double doors of the horizon
Unlocked are its bolts
Clouds darken the sky
The stars rain down
The constellations stagger
The bones of the Hell Hounds tremble...

Kolme koiraystävää täysihoidossa. Yhdellä heistä juoksuaika meneillään, joten kun aamulla seitsemän aikoihin vääntäydyimme ulos, niin tunsin mielessäni hitusen ilkikurisuutta tietäessäni aikaansaavani selittämätöntä levottomuutta uroskoirissa, jotka jälkikäteen haistelevat taluttamani nartun jätöksiä.
Jokunen päivä sitten kun Anneli oli saanut kirjahyllyt uuteen ja mielensä mukaiseen loogiseen järjestykseen koin jonkin tiedostamattoman syyn vuoksi tarpeelliseksi lukea tiettyä kohtaa Claude Levi-Straussin kirjasta "Tristes tropiques". Aikani etsiskeltyäni minun oli nieltävä ylpeyteni ja pyydettävä apua Annelilta. Teosta ei löytynyt yhdistetyistäkään ponnisteluista huolimatta. En voi syyttää kuin itseäni, sillä viime- tai edellisenä vuonna kun kannoin hyllyiltä kassikaupalla kirjoja kirppiksille tai roskiin, niin jonkin selittämättömän lapsukseni johdosta sekin oli varmasti päätynyt joukkoon. Menetyksen todettuani istuin saman tien kompuutterin ääreen ja panin tilaksen Amazon.UK.comiin, josta eilen tuli mailia, että se on postitettu.
Turhautuneisuuttani lieventääkseni hain kirjastosta teoksen suomennetun painoksen, joka kulkee nimellä "Tropiikin kasvot". Se on aina samalla paikallaan hyllyssä joka kerta kun silmäni siihen osuvat, kuten on kohtalona kaikilla lukemisen arvoisilla kirjoilla, joilla on tapana liikauttaa ihmisen sielua. Se on julkaistu ranskan kielellä jo 1955, mutta käännettiin suomeksi vasta 1997, enkä ihmettele yhtään; nostan hengessäni hattua kääntäjälle, niin vaativaa tekstiä se on. Itse en alkukielellä saa siitä irti kuin kalpean aavistuksen, mutta itse olen käännöstä lukiessani "löytänyt sen uudelleen", päässyt paremmin sisälle, ja ehkä ikäkin on vaikuttanut asiaan. Kun illalla käymme vuoteeseen tai kun aamulla vuoteessa vielä odottelemme kahvin valmistumista olen lukenut siitä summittaisia kohtia ääneen vieressäni makaavalle vaimolleni. Olen kokenut ääneenlukemisen olevan hyödyllistä niin lukijalle, joka joutuu rytmittämään tekstiä välimerkkien mukaan huolellisemmin ja aikaa vievämmin kuin mitä tekisi ajatuksissaan, ja saa siten paljon nautittavamman otteen tekstistä kuin muutoin. Hyvin usein huomaan kuuntelijan hengityksestä, että hän joutuu ajoittain ponnistelemaan pysyäkseen hereillä kun kuuntelee monotonista lukemistani, mutta olen oppinut olemaan loukkaantumatta siitä; - joskus aiemmin se olisi ollut vaikeampaa.
Olen iloinen "löydettyäni" jälleen tuon viitisensataa sivuisen matkakirjan, jota kuitenkaan ei voi luonnehtia matkakirjaksi, se on paljon enemmän. Vai miten tulkita kirjan ensimmäisiä sanoja? "Minä vihaan matkoja ja tutkimusmatkailijoita. Ja sittenkin aion käydä kertomaan omista retkistäni. Mutta kuinka kauan kestikään ennen kuin pääsin tähän! Siitä on jo viisitoista vuotta kun lähdin Brasiliasta ja sen jälkeen olen usein suunnitellut ryhtyväni kirjoittamaan tätä kirjaa, mutta joka kerta jonkinlainen häpeä ja vastenmielisyys ovat estäneet minua."

Kirjallisuus olisi köyhempää ilman hänen panostaan siihen.

Ensimmäinen matkamme Siem Reapiin ja Angkoriin 2003

18. joulukuuta 2003 saavuimme Angkor Watin pohjoispäähän ja tuosta oviaukosta silmiimme osui erikoinen näky, sillä paikalle oli rakennettu kookas esityslava ja katsomo- rakennelmat sen taakse ja lavalla oli melkoinen määrä eurooppalaisia tanssijoita, niin miehiä kuin naisia venyttelemässä luonteenomaisissa verryttelyasuissaan. Äkkäsin vain tilaisuuden ottaa kuvan temppelistä kun siinä kaiken lisäksi oli oranssikaapuisia munkkejakin. En tiedä mistä kiersin alas kuvauspaikalle, enkä sitä mistä pääsin takaisin, sillä putous oli melkoinen. Kuvaahan olisi voinut paljon rajatakin, mutta pidän siitä tuollaisena. Annelilla vastaostettu kambodia-liina eli krama kaulassa. Hänellä sininen, minulla punainen.
Siem Reapiin saavuttuamme me ostimme kolmen päivän ns. Angkor passin, joka oikeutti meidät tutustumaan tuohon temppelikaupunkiin. Viimeisenä päivänämme eli 20, joulukuuta näimme jossain alueella mainoksen tapaisia, että ranskalainen nykybalettiseurue esittäisi tanssinumerot saman päivän iltana ja että Kambodijan kuninkaallinen baletti esittää samassa yhteydessä hindujen jumalaistarustoton "maitomeren kirnuaminen". Koska kyseessä oli viimeinen iltamme Siem Reapissa ja huomenna lähtisimme aamusta pölyiselle ja kuoppaiselle matkalle takaisin Thaimaan rajalle, niin sovimme kuljettajamme kanssa, että hän toisi meidät illalla uudestaan temppelille. Kun sitten lähdön hetki koitti guest-housiltamme emme pitkään aikaan löytäneet kuskiamme mistään. Ilmeni, että hän oli ollut nukkumassa jossain, joten kuten kuvasta näkyy, emme saaneet paikkoja eturivistä. Väkeä oli paljon ja kuvaaminen kielletty, mutta onneksi oli mukana seuralainen, joka ei kielloista piittaa vaikka koitin intoaan pidätellä.
Voimakkaiden valonheittimien vuoksi ilma oli sakeanaan suurikokoisia lentäviä peitinsiipisiä, jotka silloin tällöin putoilivat katsomossa istuvien ihmisten hiuksiin ja harteille. Koukkukärkisillä varpaillaan ne takertuivat tiukasti vaatteisiin tai hiuksiin ja esityksen alkua odotellessa oli mukavaa ajankulua seurata naisten kirkumista ja epätivoisia yrityksiä vapautua hyökkääjästä.

Ensimmäisenä esiintyivät ranskalaiset. En muista musiikista muuta kuin että se oli Bachia. Mutta minä odotin malttamattomana kansallisbaletin esitystä maitomeren tuhatvuotisesta kirnuamisesta. Aihe oli minulle tuttu jo Intian kiinnostuksen ajoiltani, mutta täällä se tuli entistä tutummaksi nähtyäni Angkorin itäisen pylväskäytävän seinässä 50 metrisen reliefin, jossa Vishnun johdolla satakunta jumalaa ja saman verran paholaisia Mandara- vuoren ympäri kietoutunuttaVasuki- käärmettä köytenään käyttäen ja kilpikonnan kannatellessa tuota kaikkea koettavat saada aikaan kuolemattomuuden eliksiiriä samalla kun Indra lukuisten apsaroiden seurassa katselee ylhäältä toimitusta.

Oli todella elämys nähdä tuo taru esitettynä näissä puitteissa, sillä olisihan se ollut mahdollista jossain kalliissa, paikallisessa ravintolassakin, mutta tylsemmässä ympäristössä ja tuskin meitä olisi päästetty sisällekään kälyisissä reppuilijan vetimissä.  Nyt oli maailman kookkain uskonnollinen rakennus iltavalaistuna taustalla ja kyseessä viimeinen ilta Kambodijassa.

Emme tietystikkään aavistaneet, että seuraavana vuonna olisimme paikalla taas, samoin kuin vuonna 2007, mutta mikään noista matkoista ei tietenkään vetänyt vertoja ensimmäiselle matkallemme. Aivan kuten on poikkeuksetta laita kaikessa ihmiselämän kokemuksissa; -  eka kerta on yleensä paras ja ikimuistoisin kerta.